Pyydän jo etukäteen niitä joita ei kirjoitettu ahdistus kiinnosta, voitte jättää lukematta.
Nyt on tällä puolella ruutua kirjottajalla suuri ahdistus.
Päässä pyörii liian monia ajatuksia, tunteita, tapahtumia.
Menneisyys on ajatuksissa, ja siitä pitäis osata päästää irti.
Ne asiat on koettu, ne on tapahtunu jostain syystä, ja nyt pitää katsoa eteenpäin.
Silti niistä asioista tahtoo pitää kiinni, tahtoo niiden olevan nykyistä.
Liian moni asia menneistä on paremmin kuin nykyisestä.
Tunteita on suuntaan ja toiseen, kylmään ja lämpimään.
Tahtoisi päästää irti asioista, jotta voisi itse voida paremmin.
Silti sen tekeminen tuntuu väärältä ja pahalta, silti sen tekeminen vain satuttaisi.
Tahtois vaan omaa aikaa, rauhassa ja hiljasuudessa.
Sais oman päänsä selväks ja osais päättää mikä on parhaaksi kaikille.
On väärin tahtoa sitä rauhaa, muttakun enää ei jaksa.
Tulevaisuus pelottaa enemmän kuin ennen, tuntuu ettei tästä pääse mihinkään.
Tuntuu että läheiset katoaa eikä enää ole ketään johon tukeutua.
Ehkä oon menettänyki jo sen läheisimmän, ei voi tukeutua tai pyytää apua.
Jää yksin.
Sitähän se on.
Kukaan ei tiedä kuinka rikki mä oon.
Ne, joille kerron, ei ymmärrä, tai ei vaan usko.
Vaikka oon rikki, lisää paskaa tulee niskaan, eikä se lopu.
Tää on koettu kerran aiemmin, eikä se loppunu hyvin.
Sitä jää jumiin oman päänsä sisälle eikä nää mitään vastauksia kysymyksiin.
Mä tarvitsisin apua tähän olooni, mutta mut hylätään.
Niin se on, en oo avun arvonen.
Ne jotka pitää mua nyt jonain angsti teininä, niin siitä sitten vaan. Ehkä ne jotka tuntee mut tietää totuuden.
Tämä purkaus loppuu tähän, palataan kaikki vaan omaan päiväjärjestykseemme ja ollaan iloisia, niinhän meidän pitääkin olla, eikö niin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti